Tajuut sä mihin sä oot lähössä?

Vaatteet pois ja mereen!

Otsikon mukaisen kysymyksen esitti mun kollega mulle eilen. Hän tarkoitti tietysti lokakuussa juostavaa Vaarojen marathonia. Tämä kysymys oli erittäin ajankohtainen senkin vuoksi, että olen ajatellut tätä(kin) asiaa aika paljon viime aikoina. Tarkoitukseni on pohtia pitkiin kestävyysurheilusuorituksiin osallistumisen syitä vähän laajemmassa mittakaavassa. Mitä juoksu ja liikunta minulle merkitsee? Miksi kidutan itseäni pitkillä suorituksilla? Mikä saa minut tekemään niitä yhä uudelleen ja uudelleen?

Välillä käyn uimassa kesken juoksulenkin! Perjantaina kävin Seurasaaressa!

Luin nyt jo tosien kerran Dean Karnazesin "Ultra Marathon Man" kirjan läpi. Siinä on aika hyviä ajatuksia ja mielipiteitä tästä asiasta. Dean on varmasti kohdannut näitä kysymyksiä, uteluita ja ihmettelyitä noin miljoona kertaa enemmän kuin minä. Hän kirjoittaakin, että "Monesti ihmiset haluavat kuulla jonkun syyn sille miksi joku tekee näin. Useimmiten kysymyksen Miksi? esittäjä toivoo vastaukseksi lyhyttä, keittiöpsykologista kliseetä. "Juoksin siksi, koska olin lapsi, isäni ajoi minut ulos talosta ja jahtasi pitkin katuja vyö kourassaan". Näille ihmisille annan yleensä jonkin puolivillaisen vastauksen, kuten "Siksi, että nautin siitä" vaikka minun pitäisi ehkä vastata, että "Juokse sinä kahdeksankymmentä kilometriä, niin sitten löydät oman vastauksesi." Sitä voi olla aluksi vaikea tajuta. Ihmiset haluavat outoihin asioihin monesti yksinkertaisia ja helppoja vastauksia, vaikka niitä ei olekaan. He haluvat ymmärtää miksi joku tekee niin, vaikka siihen ei vastausta olisikaan. On aivan liian vaikeaa ymmärtää, että sitä vaan tehdään jostain syystä mitä ei oikein kunnolla tiedä itsekään.

Perjantaina lähdössä aamulenkille!

 Tästähän näissä pitkissä suorituksissa on monesti kysymys. Halu etsiä jotain. Oppia tuntemaan itsensä paremmin. Harvoin kenelläkään on yhtä yksinkertaista syytä miksi haluaa haastaa itseään jatkuvasti yhä kovempiin suorituksiin. En minäkään ajattele ikinä, että nyt juoksen kisan siihen ja siihen aikaan vaan odotan enemmän sitä seikkailua ja sitä tunnetta, kun jokapaikkaan sattuu ja pääsen haastamaan itseni suorituskykyni äärirajoilla. Marathonin ensimmäisen 20km on mun mielestä ne kaikkein tylsimmät. Olen niin monta kertaa juossut sen pituisia lenkkejä ettei se tarjoa mulle enää oikein mitään haastetta. Siitä eteenpäin mennessä joka kerta olen sitten löytänyt aivan uusia asioita itsestäni niin fyysisesti kuin henkisestikin. Minulle esimerkiksi ei ole melkein koskaan ollut mitään ongelmia vatsani kanssa. Nyt kun Tukholmassa kohtasin senkin haasteen jossain syvällä sisimmässäni olin onnellinen. Tämä on jotain uutta. Tätä olen tullut tänne hakemaan. Sama juttu vuosi aiemmin kun oli se +2 ja räntäsade. Sekin oli jotain uutta ja yllättävää. Äitini lähetti minulle silloin kisa-aamuna viestin, että muista ettei sinun ole pakko lähteä. Mieti onko se edes järkevää kun siellä on noin haastava sää. Arvatkaapa mitä? Sen lukiessani tiesin, että aion aivan 100% varmasti juosta sen juoksun loppuun saakka. Nyt täällä on poikkeuksellinen sää, joka saa minut entistä väsyneemmäksi ja laittaa minut entistä kovemmalle. Näiden kokemusten, haasteiden ja ajatusten takia minä juoksen.

"Jotkut hakevat apua psykologin pakeilta, toiset suuntaavat lähipubiin. Minun terapiaani on juokseminen. Se lataa akut ja tyhjentää pään. En muista yhtä ainutta kertaa, jolloin oloni olisi juoksemisen jälkeen huonompi kuin ennen sitä". Tämäkin lausahdus on Deanin kirjasta. Tämän voin allekirjoittaa vaikka jokaikisen lenkkini/treenini jälkeen.

Selässä ekaa kertaa uusi Camelbakin Marathoner juoksureppu!

Samasta kirjasta: "Nykyihmisellä on jo kaikkea mitä voi toivoa, mutta liian usein olemme tyytymättömiä. Tavarat eivät tuo onnea. Elämäni hienoimmat hetkeni olen viettänyt tyhjällä tiellä, juoksukengät ja shortsit ainoana omaisuutenani" Tässäkin on totuuden siemen. Juoksiessasi pitkää matkaa monet asiat yksinkertaistuvat. Väsyneenä et jaksa enää välittää oletko muistanut maksaa sen Dna:n laskun ajoissa tai onko ipadin akku täynnä. Silloin sinua kiinnostaa vaan signaalit mitä kroppasi antaa. Okei mikä toi pistos takareidessä oli? Toivottavasti se ei ala pahenemaan ja kramppaamaan jossain vaiheessa. Nyt vihlaisi polvesta. Ei kai se nyt vaan kipeydy ja turpoa, koska matkaa on vielä jäljellä. On erittäin helpottavaa päästää irti kaikesta ulkopuolisesta ja pinnallisesta. Olla vaan yksin itsensä kanssa ja kuunnella oman kroppansa antamia signaaleja. Yksi energiageeli tai lasi vettä voi niillä hetkillä olla sinulle huomattavasti arvokkaampi kuin laatikollinen iphoneja tai palkankorótus. Koska olet viimeksi ollut todella onnellinen muovipikarillisesta vettä? Pitkien suorituksien aikana arvostat todella pieniä asioita. Se antaa ainakin minulle sitä laajakatseisuutta myös arkielämän puolelle. Tukholmassa maaliin tullessani olin aivan helvetin onnellinen, että olin vielä hengissä ja näin Monnan aidan takana. Ajattelin, että olen aivan pirun onnekas, että mulla on tollanen vaimo, joka jaksaa täällä sateessakin olla monta tuntia ulkona kannustamassa, kun mä juoksen. Sen lisäksi se jaksaa vielä odotella mua viluissaan puoli tuntia metalliaidan takana ja sanoa "Onneksi olkoon se oli aivan mahtava suoritus Tuukka" Tällaiset asiat ja tunteet saavat mut yhä uudelleen mukaan mitä kovempiin suorituksiin. Kuinka monesti huomaamme sen, että taas olemme vain liitäneet asiasta ja paikasta toiseen hirveässä arjen kiireessä kerkeämättä pysähtymään ja ajattelmaan mikä elämässä on oikeasti tärkeetä?



Monna jaksaa kannustaa!

Vaikka mä urpoilenkin!

Tässä oli nyt maalailtuna vähän tätä mun sielunmaisemaa. Jokaisella on syynsä haastaa itseään. Usein olen huomannut sen, että keskustellessani toisen itsensä haastajan kanssa marathonin ajoilla tai pyöräkisan keskivauhdilla ei ole merkitystä. Se ei ole ensimmäinen kysymys. Ensiksi voidaan puhua siitä, miten juoksu meni? Miltä se tuntui jne. Monesti taas kertasuorittajat ja sellaiset ihmiset, jotka urheilevat vain sen tuloksen vuoksi kysyvät sitä ensimmäinenä. "Mikä sun aika oli? Aijaa. Joo mä juoksin 3 vuotta sit minuutin kovempaa ja mun setä on juossut marathonin 3 tuntiin". Okei se on pirun hienoa, mutta osa urheilijoista/juoksijoista ei hae sieltä pelkästään sitä tulosta. Vaan kokemuksia, tunteita ja haasteita. Nyt joku varmasti ajattelee, että eiks tää sun blogikin ollut nimenomaan sidoksissa Tukholman marathoniin ja siihen 4tunnin tavoitteeseen :). Oli, mutta se ei ollut koko totuus, eikä edes puolikas. Se oli yhden kilpailun tavoite, minkä täyttyminen ei ollut mulle kuitenkaan se suurin tavoite.

Seurasaari!

Haasteet ja pitkät urheilusuoritukset voivat tapahtua ihan normaaleina päivinä ilman mitään kilpailuja. Minäkin olen tehnyt varmaan 80% pitkistä suorituksista ihan yksin tai parin kaverin kanssa ilman mitään varsinaista kilpailua. Tarvitaan vain muutama tunti aikaa ja juoksukengät, sukeset, fillari tai ihan mitä vaan. Siitä se lähtee. Nämä eivät kuitenkaan ole kaikkia varten. Minullakin on vaikka kuinka paljon kavereita, joita tällaiset asiat eivät voisi vähempää kiinnostaa. En saisi heitä kirveelläkään mukaani aamulla 5.45 starttaavalle 2 tunnin juoksulenkille ja uimaan ennen töihin menoa :).  Minä kuitenkin kunnioitan heitä ihan yhtä lailla kuin he (toivottavasti) minua. Yritän ymmärtää sitä, että heidän tavoitteet ja koetinkivet ovat jollain muulla elämän osa-alueella.

Nyt mun on aika lähteä juoksemaan kohti Leppävaaraa, mistä starttaamme päivän juoksutreenin kaverini shakaalin kanssa!

 

Syvällisten ajatusten parista toivotan teille kaikille mahtavaa lauantain jatkoa!

Tuukka