perjantai 7. kesäkuuta 2013

Aika astua kaapista ulos!

Täsä mä olen. Nyt on tullut aika astua kaapista ulos. Tähän asti olen kirjoitellut nimimerkin eli lempinimeni Leevin takaa. Olen kuitenkin päättänyt ottaa rohkean askeleen ulos kaapin hämärästä takanurkasta ja jatkaa tätä projektia omana itsenäni. Samalla paljastan teille vähän taustojani, niin tiedättepähän sitten mistä nämä huonot jutut ovat peräisin. Nimeni on siis Tuukka. Tuukka Pursiainen, jos oikein rehellisiä ollaan. Huh. Kylläpä helpotti! Ei enää salailua, ei yöllisiä yksin puheluja ja jatkuvaa identiteetin hakemista ja oman minän torjumista :). Kivi on pudonnut sydämmeltäni. Olen taas Tuukka! Tässä kuvien sävyttämä postaus lapsuudestani tähän päivään. Me ollaan just lähössä uimaan niin joudutaan vetää pikakelauksella ja keskitytään nyt pääpiirteittän näihin elämänvaiheisiin! Tästä se lähtee ->
 
Nurmeksen mökillä!

Siitä on nyt n. 30 vuotta, kun Pursiaisen akan poika karjaisi ensimmäisen sotahuutonsa naistenklinikalla. Elettiin Herran vuotta 1983. Siitä lähtien mä olen täällä heilunut ja huohottanut.


Olen kotoisin Vantaan Hämeenkylästä. Siellä kävin ala-asteen ja yläasteen, jonka jälkeen pääsin/jouduin sitten Leppävaaran kauppaoppilaitokseen. Yläasteikäisenä viihdyin enemmän Lets`gon kuntosalilla ja muussa pahanteossa kuin koulunpenkillä, joten jatkokoulutusvaihtoehtoja oli tasan tuo yksi. Sinnekin sen hakemuksen lähetti mun äiti salaa multa. Oli siinä nuorella pojalla aluksi ihmettelimistä, että miten mä oon voinu päästä tämmöseen kouluun mihin en oo edes hakenut. No alkoihan sekin asia sitten pikkuhiljaa selvitä :). Valmistuttuani merkonomiksi siirryin työelämään ja muutaman töyssyn kautta urheilualalle, joka tuntuu kyllä tällähetkellä mun jutulta.


Polkuauton ratissa pähkinärinteessä varmaan n.3-4 vuotiaana!
 
Nuoruudessani harrastuksiini kuului jalkapallo ja jääkiekko. Olisin halunnut aloittaa myös koriksen ja salibandyn, mutta faija sanoi, että se menee jo överiksi! Keskityt nyt näihin kahteen. Se saattoikin olla hyvä ratkaisu. Kyllä niissäkin riitti puuhaa. Jalkapallon lopetin 14 vuotiaana, kun ei meinannut muka enää aika riittää kahteen lajiin. Silloin pidettiin vielä tiukkaa linjaa siitä, että ei saanut harrastaa kuin yhtä lajia, mikä on näin jälkikäteen ajateltuna aivan pimeetä! Jääkiekon pelaamista jatkoin n.17 vuotiaaksi asti, jonka jälkeen olen keskittynyt pelkästään salibandyyn ja siinä sivussa pelaillut harrastesarjoissa jalkapalloa ja touhunnut näitä muita juttuja! Salibandyä olen pelannut nyt 17 vuotiaasta saakka ja pääsin jatkamaan sitä heti jääkiekon lopetettuani, mikä oli todella tärkeä seikka. Jos sitä ei olisi heti tehnyt, niin en tiedä mikä mun urheilullinen preesens tänä päivänä olisi. Tällä hetkellä pelaan salibandyä meidän perustamassamme omassa jengissä 3-divarissa. Treenataan kerran viikossa aivan täysillä ja sitten kauden aikana on vielä 20-30 peliä päälle. Mahtava harrastus ja ennenkaikkea aina on siistiä päästä näkemään kundeja ja vääntämään kulmissa :).


Nuori Roenick kouluun lähdössä! Chicagon reppu ja kaikkee!

Junnuna meillä oli aina jotkut pelit pystyssä. Meidän pihalla oli paljon lapsia joista suurin osa 4-5 vuotta vanhempia, joten peleissä oppi jo skidistä asti vääntämään isompiaan vastaan ja samalla kunnioittamaan isoja-poikia :) Me pelattiin paljon fudista, tossulätkää, pesistä, sählyä ja tietysti yleisurheiltiin! Hiekkalaatikkoon hypittiin pituutta, kepillä heitettiin keihästä, kuulantyöntö hoidettiin sopivalla kivenmurikalla ja juoksumatkat painettiin hiekkatiellä. Pitkä matka oli taloyhtiön ympäri (ehkä n. 200-250m) ja lyhyt matka kääntikseltä Salmen papan talon eteen. Sitten kisojen jälkeen laskettiin pisteitä, kuka voitti ja kuka hävis! Se oli aivan pirun makeeta!



Janne, Kimi ja minä Bomban talolla!
Meillä oli aina kova flaidis samanikäisen naapurini Spiden kanssa! Se oli sellanen laiha, pottatukkanen hymypoika, josta mimmit diggas ala-asteella! Sen lisäks se osas olla aivan helvetin ärsyttävä, mut oltiinhan me tosi hyvii frendei ja taisteltiin siinä sivussa tottakai kokoajan. Me oltiin molemmat olevinaan nopeita juoksijoita ja koulun kisojen kuudennella luokalla oli sit se suuri kohtaaminen! Oltiin koulun vanhimpia ja nopeimpia! Tuomelan koulun hiekkakenttä oli just lanattu ja 60m matka mitattu tarkasti Bloigun Reijon rullamitalla. Kuuma kesäpäivä väreili jännityksen kourissa! Mano a Mano Spide vs Leevi. Kisa juostiin soolona eli jokainen juoksi yksin aikaa. Mulla oli vielä managerina Huovisen Toni eli me oltiin ladattu aivan kaikki tähän päivään :) Kilpailu eteni ja pojat juoksi hyviä aikoja. Mä juoksin vikana ja Spide ennen mua. Sehän paukutti tietenkin kovan ajan. Mä menin lähtöviivalle ja kelasin et nyt kaikki ineen! Tätä kisaa ei voi hävii! Lähettäjän kädet lähenivät toisiaan, kuului läpsähdys ja mä ampaisin matkaan kuin ärsytetty härkä. Addun torsionit kuopi vauhtia hiekasta ja puskin eteenpäin niin kovaa ku pääsin. Juoksu tuntu kumminkin ikuisuudelta ja meinasin jo lopettaa kesken, kun ajattelin et nyt tulee takkiin ja lujaa. Juoksin kumminkin loppuun ja kun ylitin maaliviivan en vielä tosiaan tiennyt miten oli käynyt! Lepän Arin sekkari oli ainut, joka tiesi totuuden Tuomelan hiekkakentän hekumassa. Ari kääntyi katsomaan kelloa ja mun maailma pysähtyi, niin ku leffoissa. Kyl te tiiätte! Sitten se sano että, sadasosasekunnilla ratkes voitto. Mä olin just voittanut Tuomelan ala-asteen poikien kuudennen luokan mestaruuden sadasosasekunnilla. Toiseksi tuli joko Lindvallin Nikke tai se pottatukka spide ja niidenkin ero oli vain 2 sadasosaa. Mieletön urheilutapahtuma ja ikimuistoinen kisa! Niin kuin huomaatte niin urheilu takaa parhaimmillaan mieleenpainuvia hetkiä tasosta ja kilpailusta riippumatta. Ne kisat oli muutenkin ihan teurastusta. Nappasin kuulasta hopeeta ja pitkältä matkalta (2 kertaa koulun ja hiekkakentän ympäri) pronssia. Mitalista kävimme kovan kamppailun juoksukaverini Artun kanssa. Artun kanssa jusotiin mm. Helsinki City Run yhdessä tänä vuonna. Onneksi sitä vastaan ei tarvii enää kilpailla. Nyt tulis varmaan takkiin :).

Suuri rakkauteni pidempien matkojen juoksuun syttyi kuitenkin vasta armeija-aikanani 2000-luvun alkupuoliskolla. Rupesin juoksemaan siellä iltaisin vapaa-ajalla, kun joka ilta ei jaksanut salillekaan mennä. Siitä se sitten lähti. Nyt takana on n.10 ½maratonia ja 3 täyspitkää. Lisäksi ollaan kavereiden kanssa höntsäilty erilaisia omia kisoja keskenämme, kuten Nuuksion maasto maraton, duathlonia jne, mitä milloinkin. Ennen armeijaan menoani en voinut sietää juoksemista. Johtuiko se sitten siitä, että lätkän kesätreeneissä olisi mieluummin pelannut fudista tai vetänyt vaikka loikkia kuin juossut pitkin Pirkkolan puruja. Vaikea sanoa, mikä siinä tökki. Olin lisäksi aika surkea juoksija (ja olen vieläkin) mutta siis surkeampi :). Tykkäsin enemmän pallopeleistä ja kuntosalilla käymisestä kuin puuduttavista lenkeistä.

Kaivarissa vappuna 2005 tms
Mitäs muuta mä nyt kertoisin. Olen ollut 4Runnersin palveluksessa nyt n.4-5 vuotta en muista itsekään tarkalleen kuinka kauan. Personal Trainerina olen työskennellyt vuoden päivät. Se on antanut taas ihan uusia ajatuksia liikunnasta, terveellisistä elämäntavoista ja elämäntapamuutoksen haasteista. Olen tutustunut moniin mukaviin ja mielenkiintoisiin ihmisiin ja saanut oppia paljon uutta. Olen naimisissa Monna treenaa Fitfashion Monnan kanssa  ja me saamme pian koiranpennun. Asumme Helsingissä ja ollaan seukattu 6 ½ vuotta, mut en oo varma ollaanks me kimpas. Oon mä sitä kyl pyytäny :)! Siinä ne tärkeimmät :).


Vastavihitty pari!
 Halusin tehdä tämän kaapista tulon nyt, kun Tukholman marathon on takana ja uudet haasteet edessä. Olen kuitenkin hyvin julkinen persoona (en julkkis :) ) vaan mun nimen saa tietää ehkä sekunnissa jos haluaa ja facebookista ja täältä blogista löytyy vielä lisää tietoja. Olen  avoimesti kertonut alusta saakka missä olen töissä ja paljon muutakin niin mitä tässä enää salailemaan.
 
Hyvää viikonloppua kaikille!
 
-Tuukka

12 kommenttia:

  1. Tuleeko teille se labradorinnoutaja??? Ihanaaaaaa, onnea uudesta perheenjäsenestä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo se tulee kuukauden päästä kunhan eka vähän kasvaa...:) Kiitos! Ei vaan millään jaksais odottaa kuukautta et sais sen tänne riehumaan!

      Poista
    2. Siis mitä ihmettä, ihanaaihanaaihanaa, mä ARVASIN että ne värit sen pennun päässä olivat kohtalokkaat - ymmärsin vaan että ette olis olleet ottamassa koiraa...IHANAA <3

      Poista
    3. Sitä koiraa me ei otetakaan..Meille tulee yks toinen..Sellanne opaskoiranpentu! Se tulee meille kasvamaan ja opettelemaan koirana oloa 1,5 vuodeksi, jonka jälkeen se menee kouluun 1-luokalle! :)

      Poista
    4. Oho, wau!! Ja ihanaa silti! :)

      Poista
  2. Hienoa Tuukka! Ehkä sitte laitatte koiralle nimeks Leevi, ni sitten selittyy toi sun alias-nimikin :)
    Sulla on kyllä mitä mainioin tapa kirjoittaa!
    Hauska lukea!
    t.Kilappa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kilappa!

      Leevi olis kyllä loistava nimi, mutta kun tää on jo nimetty niin ehkä sit seuraavalle :)

      Poista
  3. Hahaa! Teit Annat! Mutta eihän tuo mikään huima ja yllättävä uutinen ollut. Jos teidän pt-sivua on kattonut,niin siellä sinä Tuukkana olet :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo seurasin Annan esimerkkiä tässä..:) Oikee nimeni on tosiaan ollut aika helppo löytää, jos on halunnut..:)

      Poista
  4. Sulla on kyllä hyvä tyyli kirjottaa, mukavan rempsee, positiivinen ja huumorintajunen ote elämään :) Jatka samaan malliin!

    VastaaPoista
  5. Eksyin tänne ensimmäistä kertaa. Alan ajan kanssa kelata Mission Stockholmia lopusta alkuun. Miten on, mikä seuraava missiosi on?

    VastaaPoista
  6. No katselinkin että oletpas tutun näköinen ja sinähän se olitkin! Mutta minä taidan jäädä vielä anonyymiksi ;) sen verran pienet piirit oli hämeenkylässä ;)

    VastaaPoista